Tuesday, 27 March 2007

The Squirrel

I remember well the moment, when I decided, that I’ll become a writer. A writer who invents her own stories and poems, who’s not dependant of other people’s imagination and help.

Shame made me a writer. The sheer feeling of humiliation.

I was nine years old, at school and the teacher –a very frightful and sadistic woman- told us to write a poem of some animal, say maybe about a squirrel. I was terrified. I was a city-girl. I remembered seeing some squirrels way back, but really, squirrels wasn’t that common on my home street.

My other reason to be aghast was that I couldn’t write a poem! I could write -that I had learned in school, but a poem! Difficult! Impossible! About a squirrel! No can do!

Luckily my friend came to rescue. She was already ten years of age and had some more experience with school that required horrible tasks to be done by pupils. She told me that she knew a poem about a squirrel and that the poem wasn’t that bad either. She believed that the poem was so old, that the teacher wouldn’t surely know it.

I grasped with gratitude to the words my friend uttered and wrote the poem in my most beautiful handwriting (the teacher was very strict about handwriting, it had to be perfect). The poem wasn’t that good in my opinion and there were few words I didn’t understand at all, but I didn’t let it bother me. Home work had to be done.

After some days the teacher read out loud the imaginative poems by us pupils. I waited eagerly to hear my poem, well…the poem I had written myself on the paper. The teacher commented on some poems I didn’t find so appealing, she complimented them and I felt the needles on my skin. Why didn’t she read my poem? Why didn’t she say something about my writing? The poem wasn’t that lousy.

After the lesson, the teacher asked me to stay in the class while other pupils rushed out to freedom. She wanted to have a word with me.

-This poem of yours…did you write it yourself, SusuPetal?
-Yes (this was said without hesitation).

-Are you sure?
-Yes… (a small uncertainty crept into my shivering voice).

-Well, I don’t believe you.
-?

-This is a well-known poem.
-? (my friend swore that the poem was so old nobody would remember it!!!!)

-By a well-known writer.
-… (oh my god, I’ve been caught!)

-And I presume you don’t know the writer or the poem? Otherwise you wouldn’t have stolen the poem?

I was hot. I was red. I wanted to faint and vanish, but couldn’t move my legs. I wasn’t able to do anything else than to stand there and listen to the teacher who told me that I had copied the poem of the Finnish national writer Aleksis Kivi.

After that humiliation I knew that I had no other choice than to write my own stuff.


21 comments:

Anonymous said...

Vielä kun ymmärtäisi kaiken. Mikset kirjoita näitä suomeksikin?

SusuPetal said...

Jaa, anonyymi, ei tällaisia juttuja synny suomeksi. En tiedä, mistä se johtuu, ei vaan irtoa. Ehkä en vaan tykkää kirjoittaa itsestäni suomeksi -kun kirjoittaa englanniksi, pääsee etäämmäksi itsestään..?
Hmm. En osaa sanoa.

Tuima said...

Erinomainen syy ryhtyä kirjoittamaan. Paras kun keksii ja kirjoittaa omat stoorinsa, niin ei tarvitse tunnustaa tietämättömyyttään open edessä. Oliko opettaja vihainen vai ymmärtäväinen?

SusuPetal said...

Muistaakseni olin niin järkyttynyt, etten kyennyt analysoimaan opettajan käytöstä -vasta vuosien kuluttua tajusin, että opettaja teki fiksusti puhuttelemalla minut kahden kesken, eikä nolaamalla yleisesti koko luokan edessä.
Luulisin, että hän oli ärsyyntynyt huijausyrityksestä.

Tuima said...

Kiinnitin huomiota jo lukiessa tuohon kahdenkeskisyyteen. Opettaja tuntui ymmärtäneen, ettet ollut varastanut tekstiä nimiisi tieten tahtoen. Kumpa vielä olisit osannut sanoa miksi päädyit Kiven runon. Siinä olisi ollut opettajalla mietinnän paikka - miten opettaa kaupunkilaislapsille eläinoppia.

Mutta minusta tämä on hyvä kertomus kirjailijaksi tulosta. Ja haluaisin lukea sen myös suomeksi.

Salka said...

Loistava alku kirjailijaksi;)

Säälin kyllä hiukan tuota Pikku-Susua kun hän jähmettyi täysin kun tajusi että HÄNTÄ oli huijattu!

Anonymous said...

Joo, tulee muistot mieleen noista sadistisista, kamalista opettajista....:)

Tämä on uskottava selitys (kirjailijan selitys selkeästi :) "miksi minusta tuli kirjailija". Hehheh. Sitten kun joskus liityt Suomen Kirjailijaliittoon niin sun ei tarvii enää miettiä hauskoja selityksiä, kun sulla on tämä. Käännät vaan suomeksi.:) -ruu

SusuPetal said...

Joo, Tuima, opettajalla oli selvästikin pedagogista silmää. Onneksi. Julkinen häpäisy olisi varmaan saanut minut hylkäämän kirjoittamisen kokonaan ja olisin ryhtynyt esimerkiksi...opettajaksi? Ja maksanut potut pottuina:))
Ei tämä taivu suomeksi ilman käännöstä, jostain syystä, niin kuin tuossa ylempänä kerroin anonyymille, ei tällaisia tekstejä vaan synny suomeksi.

Salka, pikku-Susu kyllä tajusi, että ystävä ei yrittänyt huijata häntä, vaan luuli todellakin naivisti, ettei kukaan nyt niin vanhaa runoa muista...!

Heh, Ruu, hauskat selitykset on jo valmiina, vielä pitäisi kirjoittaa kirja, hah.

Jussi said...

Muistan kouluajoilta, kun meille suomen kieltä opettanut kolean oloinen, vanha rehtori herkistyi analysoidessaan Aleksis Kiven runoja, sekä tätä "makeasti oravainen makaa..." ja Seunalan Annan "Sydämeni laulua". Jälkimmäistä lukiessaan hänen yleensä metallinen äänensä särkyi ja hän julisti, että ko. runo olisi sellaisenaan riittänyt tekemään Aleksis Kivesta merkittävän runoilijan. Ja että ilman sitä hän ei olisi ollut mitään.

hpy said...

I like it when you write in English. And I also understand that there are things that come out in one language, not in another.
When the words turn around in your head, you don't choose them, you don't tell them, be in Finnish or be in English. They just are there. And when they come out, they come out in the language they chose in the beginning. You don't decide. They do.

Celia said...

Ihana tarina siitä, miksi päätit kirjoittaa vain omista aineksista. :)

(Yhdeksänvuotias ei ymmärrä, mitä tarkoittaa plagioiminen. Onneksi ope oli fiksu ja puhui pikku-Susun kanssa kahden kesken.)

SusuPetal said...

Tuo on ollut varmaan merkittävä hetki, Jussi, koska muistat sen edelleen noin hyvin. Opettajan rooli murtunut hetkeksi, ihminen astunut esiin?

HPY, yes, I believe it's like that, the language chooses me, I have no power.

Omat ainekset omaan soppaa, Celia:)

Jussi said...

Ehkä se oli merkittävä hetki. Minusta tuntuu, että paitsi roolin murtumista, rehtorille tuli mieleen oma vanhenemisensa ja kuoleman lähestyminen runon sanoista. Muiston merkitävyys voi olla sitä, että alan itsekin olla samassa iässä.

SusuPetal said...

Ehkäpä niin, Jussi. On muutenkin jännää, että itse vanhetessaan alkaa ehkä nähdä nuo muinaiset opettajat vähän inhimillisempinä...?

OK said...

Loistava kuvaus.

Ja sitten sinä vasta kirjoittaja olet, kun kirjoitat itsestäsi äidinkielelläsi...

SusuPetal said...

Siihen on varmaan vielä matkaa, OK...

Hb said...

Hahaa, I guessed at once what the poem is. Well, not so difficult. But this is a story too, and good one, and you can never wholly trust in storyteller... (Or what ever is the proper preposition)

*ItkUpiLLi* said...

LOL!!!! Great story, squirrels are so cute and so was this session. Susu "Stone" Petal, you are a great writer!

SusuPetal said...

What?? Can't you trust a story-teller, hb...:))
Well, the point is that a story is good, not wether it's true or not...!

Yes, Kirsi, LOL, but not at that moment! Only later, after growing up and getting wiser and more understanding to myself:)

Kutuharju said...

Goes to show that your teacher had no sense of humour ;) since you DID write the poem yourself, didn't you, you just did not make it up yourself :)

SusuPetal said...

There is a huge difference, Kutuharju!!!!